Astuessani polttavan auringon alle en uskonut jääväni vangiksi, en sillä tasolla jolla se tapahtui. Kun kuljin pitkin kapeita vuoristoteitä, en uskonut sydämeni juurtuvan, ja jättävän osaa itsestään jälkeen. Vuorten laaksot ja luolien täydellinen pimeys jäävät ikuisesti mieleni perukoille, enkä koskaan tule olemaan vapaa.
Päivät sotkeentuivat toisiinsa, eikä mikään entinen ollut enää merkityksellistä. Tusina eri videopelireferenssiä sekä turistikliseetä nyki minua hihasta, ja vaati huomiota. Kuinka olisin voinut palata samana ihmisenä? Minä unohdin vuosikausia kokoamani muurit jollekkin ruohokentälle, etelän auringon alle.
Meillä oli hetkemme, sitä en kiistä. Opimme olevamme vain pienen pieniä lapsosia kylmässä maailmassa, ja saimme selville vain sen, kuinka vähän tiedämmekään. Me luulimme liikoja, ja nauroimme epäonnistumisille. Me kirosimme toisiamme, nautiskelimme yhdessä, ja katsoimme maailmaa aivan uusien linssien läpi.
Lämpimien kevätiltojen, kapeiden katujen ja tupakansavun yhdistelmää ei korvaa mikään. Mitä olisinkaan antanut vain muutamasta hetkestä lisää? Vanhat kivitalot pitävät kyllä salaisuuden, sitä en epäile.
Pienen hetken minä olin sinun, ennen paluutani kylmään pohjoiseen. Sitä hetkeä tulen vaalimaan hautaani asti.
