Röökit on loppu, sataa eikä ole kattoa pään päälle. Tähän on tultu, vaikkakin 3x222 pisteen kautta. Yksikään uhraus ole vielä kantanut hedelmää, tosin usko yliluonnolliseen on mennyt jo aikaa sitten. Toivon mukaan sade väistyy aikanaan (sehän on melkein metafora elämän aaltoilevalle luonteelle) vaan saa nähdä jos sitä on enää kukaan kokemassa.
Ihminen kuolee yksin, sille ei voi mitään. Ihmistä voi saattaa pitkän matkaa, mutta viime askeleet otetaan ilman tukea.
Kuu hohtaa hyistä valoaan. Valevaloa, pelkkää heijastusta jostakin suuremmasta. Hyi vittu kuinka runolliselta tuokin kuulostaa, ei tämän ole tarkoitus olla runollista. Tämän on tarkoitus purkaa niitä sulkuja joita tuntuu olevan joka paikassa näinä päivinä.
Pääsisitpä pääni sisään, pääsisitpä näkemään miten minä miellän maailman. Et olisi entisesi sen kokemuksen jälkeen, olettaen että kykenisit enää palaamaan. Moraali on sidoksissa sopimuksiin jotka kirjoitettiin ennen syntymääsi.
Tekotaiteellisuus, tekotaiteellisuus. Kaikki luotu on automaattisesti tekotaiteellista, se on kaivertunut niin syvälle psyykeeni etten enää osaa luoda edes jotakin yksinkertaista sen pelossa, miten tulen mieltämään sen itse. Pelkään unohtavani miten ottaa kantaa, ja olevani vain peili maailmalle.
Rutiinit kiristyvät siteenä silmille, onhan se rauhoittavaa kiertää samaa kehää.
Meidän molempien aika on rajallista. Sinä ja minä olemme jo universumin skaalassa kuolleet, hengettömät jo syntymämme hetkellä.
maanantai 9. helmikuuta 2015
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Andromeda
Kaupungin kadut ovat täynnä pettymystä ja unelmia, eikä niistä vieläkään löydä inspiraatiota olemassaoloon. Tupakan savu täyttää keuhkot, valot ohjaavat katseen poispäin kaikesta. Täällä ei näe tähtiä.
Jokainen askel on aiempaa keveämpi, mutta vasta sadannen jälkeen ymmärtää liikkuvansa. Sivukujat haisevat virtsalta ja halvalta viinalta. Ihmiset katsovat poispäin, tänne ei haeta vaan päädytään. Ohittavien autojen valokeilat maalaavat vieraiden kasvot, piilottavat kirkkaudellaan epäpuhtaudet ja virheet. Sitähän tämä koko paikka ajaa takaa, eikö? Valo ja varjot piilottavat vastaantulijoiden synnit, täällä niitä ei lasketa.
Koska viimeksi kuulit leikkivien lasten ääniä? Koska viimeksi sait osaksesi pyyteettömän hymyn?
Ei maailmassa ole viattomuutta, se kuoli jo aikaa sitten. Sen jäänteet kulkeutuivat sateen mukana katuojaan. Rappio tuo esiin parhaat puolesi, olet kaunis neonvalojen häikäilemättömässä poltteessa.
On hetkiä joina aika ei etene, hetkiä jotka piirtyvät muuttumattomina olevaisuuden pintaat, ja jäävät kummittelemaan. Sinä osaisit kertoa minulle miten ihmismieli sen käsittelee, tai miten asia kerrotaan ruotsiksi. Minä kuuntelisin ja hymyilisin ja näkisin silmissäsi revontulien välkkeen.
Sade ja toivottomuuden paino saavat katseet putoamaan. Voiko ketään syyttää yhteiskunnan tilanteesta, kuka meidät ajoi vaeltamaan katujen varsia? Ihmisten omanarvontunto paistaa heistä, jotkut luulevat vielä olevansa parempia kuin toiset. Pelkkää paskaahan se on, koko ajatus. Mutta antaa heidän kuvitella.
Ei voi olla poliitikko olematta kyyninen. Ei myöskään voi olla poliitikko olematta idealistinen. Mikähän siinä paradoksissa viehättää? Ihmiset joiden koko olemus on paradoksi tiedetään murtuvan nopeasti.
Muista: jos joku katsoo silmiin, on hän humalassa tai aineissa. Älä katso takaisin. Älä katso vaikka tahtoisit tietää mitä hänen silmiensä takana liikkuu, älä katso vaikka tahtoisit nähdä hänen sielunsa. Hölmö käsite ajalta jolloin maailma oli erilainen , sielu siis. Ei näistä kenelläkään voisi olla sellaista jäljellä.
Jokainen askel on aiempaa keveämpi, mutta vasta sadannen jälkeen ymmärtää liikkuvansa. Sivukujat haisevat virtsalta ja halvalta viinalta. Ihmiset katsovat poispäin, tänne ei haeta vaan päädytään. Ohittavien autojen valokeilat maalaavat vieraiden kasvot, piilottavat kirkkaudellaan epäpuhtaudet ja virheet. Sitähän tämä koko paikka ajaa takaa, eikö? Valo ja varjot piilottavat vastaantulijoiden synnit, täällä niitä ei lasketa.
Koska viimeksi kuulit leikkivien lasten ääniä? Koska viimeksi sait osaksesi pyyteettömän hymyn?
Ei maailmassa ole viattomuutta, se kuoli jo aikaa sitten. Sen jäänteet kulkeutuivat sateen mukana katuojaan. Rappio tuo esiin parhaat puolesi, olet kaunis neonvalojen häikäilemättömässä poltteessa.
On hetkiä joina aika ei etene, hetkiä jotka piirtyvät muuttumattomina olevaisuuden pintaat, ja jäävät kummittelemaan. Sinä osaisit kertoa minulle miten ihmismieli sen käsittelee, tai miten asia kerrotaan ruotsiksi. Minä kuuntelisin ja hymyilisin ja näkisin silmissäsi revontulien välkkeen.
Sade ja toivottomuuden paino saavat katseet putoamaan. Voiko ketään syyttää yhteiskunnan tilanteesta, kuka meidät ajoi vaeltamaan katujen varsia? Ihmisten omanarvontunto paistaa heistä, jotkut luulevat vielä olevansa parempia kuin toiset. Pelkkää paskaahan se on, koko ajatus. Mutta antaa heidän kuvitella.
Ei voi olla poliitikko olematta kyyninen. Ei myöskään voi olla poliitikko olematta idealistinen. Mikähän siinä paradoksissa viehättää? Ihmiset joiden koko olemus on paradoksi tiedetään murtuvan nopeasti.
Muista: jos joku katsoo silmiin, on hän humalassa tai aineissa. Älä katso takaisin. Älä katso vaikka tahtoisit tietää mitä hänen silmiensä takana liikkuu, älä katso vaikka tahtoisit nähdä hänen sielunsa. Hölmö käsite ajalta jolloin maailma oli erilainen , sielu siis. Ei näistä kenelläkään voisi olla sellaista jäljellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)