Röökit on loppu, sataa eikä ole kattoa pään päälle. Tähän on tultu, vaikkakin 3x222 pisteen kautta. Yksikään uhraus ole vielä kantanut hedelmää, tosin usko yliluonnolliseen on mennyt jo aikaa sitten. Toivon mukaan sade väistyy aikanaan (sehän on melkein metafora elämän aaltoilevalle luonteelle) vaan saa nähdä jos sitä on enää kukaan kokemassa.
Ihminen kuolee yksin, sille ei voi mitään. Ihmistä voi saattaa pitkän matkaa, mutta viime askeleet otetaan ilman tukea.
Kuu hohtaa hyistä valoaan. Valevaloa, pelkkää heijastusta jostakin suuremmasta. Hyi vittu kuinka runolliselta tuokin kuulostaa, ei tämän ole tarkoitus olla runollista. Tämän on tarkoitus purkaa niitä sulkuja joita tuntuu olevan joka paikassa näinä päivinä.
Pääsisitpä pääni sisään, pääsisitpä näkemään miten minä miellän maailman. Et olisi entisesi sen kokemuksen jälkeen, olettaen että kykenisit enää palaamaan. Moraali on sidoksissa sopimuksiin jotka kirjoitettiin ennen syntymääsi.
Tekotaiteellisuus, tekotaiteellisuus. Kaikki luotu on automaattisesti tekotaiteellista, se on kaivertunut niin syvälle psyykeeni etten enää osaa luoda edes jotakin yksinkertaista sen pelossa, miten tulen mieltämään sen itse. Pelkään unohtavani miten ottaa kantaa, ja olevani vain peili maailmalle.
Rutiinit kiristyvät siteenä silmille, onhan se rauhoittavaa kiertää samaa kehää.
Meidän molempien aika on rajallista. Sinä ja minä olemme jo universumin skaalassa kuolleet, hengettömät jo syntymämme hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti