Gesta non verba

Stressin luoma kuvainnollinen köysisilmukka kiristyy kurkun ympärillä, ja käytävän kynttilät puhalletaan sammuksiin. Onko se tarpeeksi hämärtääkseen rajan todellisuuden ja päänsisäisen fantasian välillä? Tuskinpa. Eikä siihen kuole, ei ainakaan kovin nopeasti. Kenties useamman vuoden jatkuva puristus riittäisi jättämään jälkeensä pelkän muiston ihmisyydestä. Vaan ei, sen aika ei ole vielä.

Unelmia ei luotu kestämään, eikä puhtaus ole pysyvää. Naiivi ei kestä pitkään, vaan sortuu maailman epätäydellisyyden alle. Tekotaiteellisuus paistaa kuin polttomerkki, eikö tästä ole jo päästy eroon? Ajattelun jäsentely näköjään takkuaa edelleen, ehkä se oli odotettavissa.

Olkoon mitä on, se ei merkitse mitään suuremmassa mittakaavassa. Lähestyvä myrsky ei pysähdy, eikä kuollutta voi tuoda henkiin. Se mikä on pantu alulle on saatettava loppuun, huolimatta siitä paljonko se vaatii. Mikä on sopiva hinta onnistumisesta ja paljonko sille voi uhrata?

Hinc illae lacrimae

Mitä me tiedämme rakkaudesta? Kenen säännöillä pelaamme, ja minkä muotin mukaan? Osaatko sinä kertoa, mikä on oikein ja väärin?

Mustavalkoinen maailmankuva on kenties myrkyllisempi kuin tasaisen harmaa, vaikkei siitäkään paljolti iloa löydy. Aikanaan luulimme iän tuovan viisautta.

Minun tieni on oikea, siitä olen varma. Pakkohan minun on olla, tai muuten poistan pohjan omilta valinnoiltani. Epävarmuus ja itseluottamuksen puute ovat tappavampia kuin rutto (siis filosofisessa mielessä). Astuessasi varjoihin ja ihmisluonnon pimeälle puolelle et voi tukeutua päähäsi lyötyihin arbitraarisiin rajoihin.

Mistä kuuluu, ja kuka käskee? Demokraattinen yhteiskunta muodostuu kompromisseista, eikä kukaan silloin ole oikeassa. Kukaan ei voita, me vain häviämme yhtä paljon. Mikään ei merkitse mitään paitsi kansan kahlitseminen, vaikkei muuta vaihtoehtoakaan ole. Me tuhoamme itsemme ilman kaltereita.

Tanssi kuutamon loisteessa kedolla, kukkaislapsi. Tanssi kunnes jalkasi vuotavat verta, ja kedon kukat peittyvät hurmehuntuun. Kylve lapselle suodussa naiviteetissasi kunnes irstas auringonnousu sen sinulta riistää. Sitähän sinä odotat, etkö vain? Sääli.

Usko, toivo ja rakkaus? Käsiraudat, joskin pehmustetut.

Sinä pelkäät kansallisidentiteettisi tahriintumista, identiteetin joka on luotu lukemattomien heimojen verellä. Saastaisen kaksinaismoralismisi kalmanlemu haiskahtaa tänne asti.

Kenen ongelmat ovat suurempia, siihen ei kai koskaan voida vastata. Ainakaan et kuole nälkään, et täällä.

Arrivederci

Astuessani polttavan auringon alle en uskonut jääväni vangiksi, en sillä tasolla jolla se tapahtui. Kun kuljin pitkin kapeita vuoristoteitä, en uskonut sydämeni juurtuvan, ja jättävän osaa itsestään jälkeen. Vuorten laaksot ja luolien täydellinen pimeys jäävät ikuisesti mieleni perukoille, enkä koskaan tule olemaan vapaa.

Päivät sotkeentuivat toisiinsa, eikä mikään entinen ollut enää merkityksellistä. Tusina eri videopelireferenssiä sekä turistikliseetä nyki minua hihasta, ja vaati huomiota. Kuinka olisin voinut palata samana ihmisenä? Minä unohdin vuosikausia kokoamani muurit jollekkin ruohokentälle, etelän auringon alle.

Meillä oli hetkemme, sitä en kiistä. Opimme olevamme vain pienen pieniä lapsosia kylmässä maailmassa, ja saimme selville vain sen, kuinka vähän tiedämmekään. Me luulimme liikoja, ja nauroimme epäonnistumisille. Me kirosimme toisiamme, nautiskelimme yhdessä, ja katsoimme maailmaa aivan uusien linssien läpi.

Lämpimien kevätiltojen, kapeiden katujen ja tupakansavun yhdistelmää ei korvaa mikään. Mitä olisinkaan antanut vain muutamasta hetkestä lisää? Vanhat kivitalot pitävät kyllä salaisuuden, sitä en epäile.

Pienen hetken minä olin sinun, ennen paluutani kylmään pohjoiseen. Sitä hetkeä tulen vaalimaan hautaani asti.

Semper fidelis

Vain eheä sielu voi vastata eheän sielun kutsuun. Emme me ole toisiamme kantamassa läpi elämän, vain tukemassa. Kumpikin meistä seisoo vakaalla perustalla, kyeten kohtaamaan sateen ja tuulen.

Minä antaisin vuoksesi pois ylpeyteni, polttaisin metsät ja suolaisin pellot. Minä tasoittaisin vuoret ja täyttäisin ojat, vain jotta kykenisit kulkemaan vaivatta.  Ja kulkiessasi herätät sairaan ja kuolevan luonnon viimeiseen hohtoonsa, kutsuen sen huutamaan kanssasi elämän villiä iloa.

Meidän sielumme ovat yhtä, meidän kehomme ovat yhtä. Kohotamme yksissä tuumin kätemme horisontissa siintävää hämärää vastaan. 

Sinä ja minä jaamme toisillemme liekkiemme valon. Kun minun tuleni heikkenee, tanssii sinun yhä auringon viime säteissä. Ja kun sinun nuotiosi uhkaa sammua, nousee poltteeni kohtaamaan hiipivän epätoivon. 

Olet valoni varjoisassa maassa, olet tähteni pimeimmässä yössä

Rakastan sinua.

Relinquo

Sinä kysyit, ja minä vastasin. Eivätkö ne voisi jo sammuttaa noita valoja? Yläkerran kakarat ovat huutaneet kohta kolme tuntia. Öisen kaupungin melu tunkee ikkunasta, tuoden mukanaan rappion lemun. Se muistuttaa meidän edelleen olevan osa tätä maailmaa, ja vastuussa siitä. Hassu juttu tuo vastuu maailmasta. Se on sysätty meille noin vain, se ja vastuu eläimistä.

Kysyttiinkö sulta lupaa? 

Ei multakaan. 

Ja jos syöt tehotuotannolla tuotettujen eläinten lihaa, olet moraaliton sika.

Hivenen outoa haukkua siaksi, eikö? Kun eikös äsken todettu että niistä juuri täytyy pitää huolta? Kai meidän moraaliset kompassit osoittavat eri suuntaan, tosin epäilen että sinun on rikki. Ehkä se liittyy viattomaan illuusioon absoluuttisesta hyvästä ja pahasta? Minulta meni usko siihen aikaa sitten, etkö sinäkin voisi yrittää ymmärtää sitä harmaata aluetta?

Ihmisiä on leimattu hirviöiksi kautta maailmanhistorian. 

Kuinka lapsenomaista.

Yläkerran penskat huutavat yhä. Kasvavat kieroon sinun kommenttisi mukaan. Pidän suuni kiinni, itse en ole lapsia koskaan kasvattanut. Joku juoppo huutaa kadulla, tuollaisiksi ne sitten muuttuvat heti kun vain parta alkaa kasvaa. Niinpä niin. Sinulla on selvä visio tulevaisuudesta. Eihän me lapsia, ei ainakaan täällä. Minä lupasin että ei täällä, mennään maalle. Pontikka voittaa kaupungit hienot viinat. Ei kun omat kasvatetaan hyvin, sinä tuhahdat. Mutta mikä on hyvää ja kuka sen määrittää?

A rose by any other name

Mitä väliä on sillä, miksi sitä kutsutaan? Oletko niin pelokas, että tarvitset ympärillesi yhteiskunnan rakentamat betoniaidat, ettet uskalla elää ilman rajoja?

Sen nimellä ei ole merkitystä. Vain yön pimeinä tunteina puoliääneen lausutut rukoukset kantavat painoarvoa. Vain tämä hetki, ja se mitä se pitää sisällään.

Hiekkaiset kadut huutavat nimeäsi, etkö jo ala käsittää minne tämä johtaa? Me vaikenemme kyllä, ja viemme nämä aatteet haudan hiljaisuuteen. Ei liene tarpeen levittää turhaa paniikkia, eikä liioin kirjoittaa kaikkia sääntöjä uudestaan.

Mutta jos vaadit, niin poltan maan tasalle kaiken jonka olen pystyttänyt, ja rakennan uutta. Vaadin vain, että saan määrätä minkä tuulen suuntaan oviaukko tulee.

Poimin sinulle orvokin kasteiselta pellolta aamuhämärässä. Voinko poimia toisen, jos sen saakin joku muu? Kestääkö hatara sielusi sen ajatuksen, ja kaikki sen haarat sekä johdannaiset?

Sunnuntait (ja niiden olemus)

Tämä on niitä hitaita sunnuntaipäiviä, päiviä joina millään ei ole kauheasti väliä. Aika kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei pysähdy turhaan muttei myöskään kiirehdi. Tunnit valuvat hukkaan kenenkään niitä kyseenalaistamatta.

Kevät saapuu. Ulkona on edelleen petollisen kylmä, mutta auringon säteet pääsevät vihdoin suutelemaan heräävää ruohoa. No, kevät tulee itsekseen. Ei se liene ennenkään apua tarvinnut.

Ei ole olemassa mielenkiintoista sunnuntaita. Tunnelma on rauhallinen, joskin hieman surumielinen. Se kuuluu asiaan. Sunnuntait kuuluttavat lähestyviä vastuita, hitaasti hiipivää työnsarkaa. Turha siitä on huolehtia.